Tiilen päitä laskemaan?

Erästä elokuvaa katsellessani nousi taas omat kauan unohduksissa olleet traumat pintaan. Aiheena seksuaalinen hyväksikäyttö. Sillä on osansa omassa nuoruudessani, ikävä kyllä.

Näin äitinä sitä tuli mietittyä, että kuinka toimisin tilanteessa, jos yllättäisin jonkun vastaavassa tilanteessa lasteni tai mieheni lasten kanssa?

Kuinka itse toimisit?

Tulin siihen tulokseen, että vetäisin sen sian hengiltä, jos vain voisin. Ei epäilystäkään. En olisi siinä vaiheessa enää kykeneväinen ottamaan vastuuta teoistani.

Pelkkä aihe ja sen pienikään ajatteleminen saa niin syvältä kumpuavan inhon ja halveksunnan valloilleen!! Hyi hitto!

Pihalla.

Nyt tilanne alkaa avautumaan itsellenikin enemmän. Mieheni lapset edellisestä liitosta ovat alkaneet puhumaan kuinka olisi kivaa että äiti ja isi asuisivat edelleen yhdessä. Se ulkopuolisuuden tunne, mikä otti vallan oli suurempi kuin mitä luulin tai mihin olin edes ikinä varautunut. Rehellisesti sanottuna en edes tajunnut joutuvani tähän tilanteeseen. Erosta on kuitenkin jo aikaa ja ajattelin että nuo asiat olisi jo käsitelty. Edes jollakin tasolla. Mutta vasta muutama kuukausi sitten lapset muuttivat isänsä kanssa pois lapsuudenkodistaan pienempään asuntoon ja maalaisjärjellä ajateltuna se on lapsille se isoin muutos kun koti vaihtuu. Ei se että äiti muuttaa pois.
Mutta tilanne tuli itsellenikin niin puun takaa, että oli pakko lähteä ulos etten alkaisi itkeä. Tuli niin ei toivottu olo että huh huh.. Omat lapseni ovat olleet erotessani niin pieniä ettei heillä ole juurikaan muistikuvia ajasta kokonaisena perheenä. Mikä on toisaalta säästänyt itseänikin monilta kysymyksiltä. Mutta ne olisivat saattaneet valmistella minua paremmin äsken kokemaani tilanteeseen. Olisin tahtonut voida olla tukena miehelleni ja jakaa kokemuksia, mutta rehellisesti sanottuna en todellakaan tiennyt kuinka olisin voinut olla hetkeäkään pidempään samassa tilassa juuri silloin.

Mutta tälläisiä tilanteita vissiin uusioperhe-elämässä on odotettavissakin?

Muutos kylvää epävarmuuden taimia?

Kun tottuu ihmisen tapaan toimia ja käyttäytyä, pienikin muutos "huonompaan" saa ainakin minut herkästi kysymään: "Onko kaikki hyvin?" Ja jos ns. Tarpeeksi tyydyttävää vastausta ei irtoa, alkaa kysymysmerkki kasvamaan kasvamistaan.

Joskus saattaa kuitenkin olla kyse pelkästä väsymyksestä tai kiireestä, joka saa ihmisen unohtamaan yhteydenpidon muiden asioiden ollessa päällimmäisenä mielessä. Mikä on enemmän, kuin ymmärrettävää. Mutta alkuhuumasta arkeen siirtyminen on ilmeisesti alkamassa.. Huoh..
Itselläni on vielä edessä kova totutteleminen mahdollisiin tuleviin muutoksiin, koska huomaan edelleen epävarmuutta leijailevan ilmassa, jos yhteydenpito laantuu. Eniten siihen tulee kiinnitettyä huomiota vain silloin, kun on ollut erossa toisesta pidempään. Ikävä tempaisee mukaansa, kun odottaa kuulevansa toisesta ja sitten niin ei käykään, on naisen päässä oravanpyörä jo valmiina ottamaan vauhtia.

Mikä sitten on oikea määrä?
Vinkkinä miehelleni: Mietithän tarkkaan mihin minut totutat?! :) Sillä kaikki mikä on vähemmän, kuin aikaisemmin on naisen silmissä vähintäänkin hälyttävää! ;)

Hauskinta tässä on juurikin se kun minkään valtakunnan aihetta epävarmuudelle ei todellakaan ole. Se vain pääsee "unohtumaan", kun on ollut erossa. Kun taas nähdään ja näen toisen silmissä sen määrätietoisen ja rakastavan katseen on epävarmuus tipotiessään.

Ei aina vaan oo helppoa olla nainen, siihen kun on vielä lisämausteena kaikki naisten hormoonikohtaukset, on kakku kutakuinkin valmis.
Toisinaan miehiä käy ihan sääliksi, kun miettii mitä kaikkea nekin reppanat joutuu meiltä kestämään. Ei mahda olla helppoa. Oma valinta toki sekin.
Homoksikin voisi tietysti heittäytyä, mutta pesunkestävälle heterolle se voi olla aavistuksen hankalaa. :D
Tai no, mene ja tiedä siitäkin!

Kurkistus parempaan päivään?

Huomenta.

Eilen käräti. Ja pahemman kerran.
Taas vaan kaikki pahaolo meinasi aloittaa lokeroitumisen ja se oli vain pakko saada ulos. Anteeksi siis kielenkäyttöni.

Nyt on jo kuitenkin aurinkoinen aamu ja lapset lähtevät kohta kohti keskisuomea. Itselläni alkaa lapsivapaa viikonloppu. Vieras käsite. Mutta kai siihenkin tottuu. Tätäkin on jo kuukaudenpäivät odoteltu ja suunniteltu, mutta eilinen muutti suunnitelmia rankalla kädellä. Joitakin suunnitelmia on, mutta niiden paikallaan pitävyydestä ei ole tietoa. Siispä kohti viikonloppua avoimin mielin. Ilman odotuksia, niin on kai vain parempi.
Pessimisti nostaa päätään ja optimisti poistuu pelikentältä.

Päivän muihin aiheisiin:

Mietin alkuun olisiko minusta pitämään blogia. Mistä tänne kirjoittaisin. Olisiko minulla kuitenkaan loppujenlopuksi mitään niinkään merkittävää sanottavaa, jotta sitä kannattaisi naputtaa lauseiksi. Ehkä. Ja eihän näitä ole pakko lukea. Ainahan sitä pääsee siirtymään seuraavaan blogiin jos tahtoo. :)

Toivon että tästä tulisi paljon avoimempi tapa kertoa omista ajatuksista kuin se että kirjoittaisin fb seinäni täyteen. Se kun tuntuu ihmisiä häiritsevän jos sinne liikaa kirjottaa. Muut huomanneet saman?

Olen aina ihaillut ihmisten kykyä kirjoittaa. Itselleni tämä puoli minusta avautui vasta kuin rakas ystäväni teki itsemurhan 8 kuukautta sitten. Kommunikointikeinot oliva vähissä.
En voinut huutaa ja karjua pahaa oloa pois, koska lapset olivat kotona ja itkeäkkään ei kokoaikaa voinut.
Ja voitte vain kuvitella mitä tulee kahden surevan ihmisen puhelinkeskustelusta.. Ei tasan mitään!
Ulvotaan ja rääytään puhelimen ääressä saamatta suusta yhtäkään selvää sanaa. Ääni värisee ja naama vuotaa räkää. Niiskutetaan kilpaa ja mutistaan epämääräisiä lauseita. Siispä kirjoittamalla toiselle murheistaan, oli suurempi todennäköisyys että viesti menee perille.
Siitä se kaikki sitten sai alkunsa.

Lukijoille tiedoksi. 15. päivä on aina huono päivä. Ja sen ympärillä alkaa varmasti olemaan kirjoitukset enemmän tai vähemän surua ja ahdistusta käsitteleviä. Ne päivät ovan vaikeita.

Kokeillaan mitä tästäkin tulee. :)

Painokelvottomia ajatuksia!

Vittu, että ihmistä voi jumalauta syödä!!!!

Oon aivan hiilenä!

Ei saatana! Oikeesti!

Ei tää vaan voi olla mahdollista! 

Mulla hitsaa vittu aivan just kiinni! 

Ei.Noin.Vain.Käyttäydytä.

Pitää oppia puhumaan. Avata se sanainen arkkunsa. 

Tai jos ei muuta niin vastataan siihen vitun puhelimeen ja annetaan mun sitten vaikka huutaa sinne kuurolle linjalle! Mutta ei! Ei todellakaan näin. Ei!

Kiitos!

Tuttuja lauseita omasta tarinasta, naapurin kirjassa.

Olin isälläni kylässä lasteni kanssa, kun puhelin soi.

Vastasin pirteästi: "No hei kulta!"..

Hetkeä myöhemmin, sain kuulla uutisen. Mieheni läheisen ystävän vaimo, oli menehtynyt sairaalassa. 

Ne sanat pysäyttivät.

Ensimmäisenä suustani ulos pyrkivä sana oli, Eikä. 

Heti perässä seuraten sanat: "Ei voi olla. Apua. Siis mitä..? Missä?"

Se avuttomuuden tunne. Tahto suojella. Sulkea toisen korvat ja silmät todellisuudelta ja sanoa: "Se oli vain paha uni.. hysss.. kaikki on hyvin.. ei hätää.." Mieletön tarve saada halata. Tahto haluta ottaa toisen suru kantaakseen. Ihan vain siksi, että tietää itse selvinneensä lähes samasta. 

Vaikka samaan aikaan tiedät, että et kestäisi enää yhtään enempää menetyksiä, niin silti sitä ei suostu uskomaan, että joku muu selviäisi niistä yhtään sen paremmin. "Antakaa tänne vaan. Parempi, että yksi on täysin rikki, kuin monta hieman hajalla. Olen jo tottunut elämään surun kanssa, niin enköhän minä tuostakin selviäisi."

Jälleen se sama tunneskaala pikakelauksella läpi pään ja sydämen..

Kaikki ne muistot reilun 8 kuukauden takaa syöksyivät mieleeni. Se hetki, kun sain kuulla läheisen ystäväni itsemurhasta. Maailmani romahti ja sieltä olen lähtenyt rakentamaan hiljalleen uutta elämää ympärilleni.

Hitaasti, mutta varmasti. <3 Ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Muutamaa tuntia myöhemmin nousimme bussin keskiovista sisään ja esikoiseni tahtoi painaa päänsä kainalooni. "Äiti, mä oon ihan väsy.. Paijaatko mun selkää?" -Toki.

Bussi nytkähti liikkeelle ja niin lähti ajatuksetkin.

Koetin miettiä olisiko minulla mitään, mitä voisin sanoa tai kirjoittaa liittyen puolison menetykseen.

Ehkä jälleen vertauskuvien kautta voin koettaa kuvitella, mitä se mahdollisesti olisi. 

Avioliitto on yhdistelmä sitä rakkautta, kämppiselämää ja parasta ystävyyttä. Kaikkea sopivassa suhteessa.

Ja sitten kaikki kerralla poissa. Miten sellaisesta voi edes selvitä? 

Itselleni oma puolisoni on se tuki ja turva. Ja siihen me molemmat turvaamme. 

"Tapahtuipa ympärillä mitä tahansa, kaikki on hyvin, kunhan meillä on toisemme." 

Ja mitä sitten, kun se tuki ja turva katoaa? Mihin sitä sitten pitäisi voida nojata? 

Kaikki se tuttu ja turvallinen on poissa. Kaikki murtuu. Ei vain ole ketään. Sitä on todellakin aivan yksin. 

Ajatusleikkinä: Samaan aikaan menetät, rakkaimpasi, parhaan ystäväsi ja kotisi.

Kuinka siitä selvitään?