Nyt tilanne alkaa avautumaan itsellenikin enemmän. Mieheni lapset edellisestä liitosta ovat alkaneet puhumaan kuinka olisi kivaa että äiti ja isi asuisivat edelleen yhdessä. Se ulkopuolisuuden tunne, mikä otti vallan oli suurempi kuin mitä luulin tai mihin olin edes ikinä varautunut. Rehellisesti sanottuna en edes tajunnut joutuvani tähän tilanteeseen. Erosta on kuitenkin jo aikaa ja ajattelin että nuo asiat olisi jo käsitelty. Edes jollakin tasolla. Mutta vasta muutama kuukausi sitten lapset muuttivat isänsä kanssa pois lapsuudenkodistaan pienempään asuntoon ja maalaisjärjellä ajateltuna se on lapsille se isoin muutos kun koti vaihtuu. Ei se että äiti muuttaa pois.
Mutta tilanne tuli itsellenikin niin puun takaa, että oli pakko lähteä ulos etten alkaisi itkeä. Tuli niin ei toivottu olo että huh huh.. Omat lapseni ovat olleet erotessani niin pieniä ettei heillä ole juurikaan muistikuvia ajasta kokonaisena perheenä. Mikä on toisaalta säästänyt itseänikin monilta kysymyksiltä. Mutta ne olisivat saattaneet valmistella minua paremmin äsken kokemaani tilanteeseen. Olisin tahtonut voida olla tukena miehelleni ja jakaa kokemuksia, mutta rehellisesti sanottuna en todellakaan tiennyt kuinka olisin voinut olla hetkeäkään pidempään samassa tilassa juuri silloin.
Mutta tälläisiä tilanteita vissiin uusioperhe-elämässä on odotettavissakin?
