Vastasin pirteästi: "No hei kulta!"..
Hetkeä myöhemmin, sain kuulla uutisen. Mieheni läheisen ystävän vaimo, oli menehtynyt sairaalassa.
Ne sanat pysäyttivät.
Ensimmäisenä suustani ulos pyrkivä sana oli, Eikä.
Heti perässä seuraten sanat: "Ei voi olla. Apua. Siis mitä..? Missä?"
Se avuttomuuden tunne. Tahto suojella. Sulkea toisen korvat ja silmät todellisuudelta ja sanoa: "Se oli vain paha uni.. hysss.. kaikki on hyvin.. ei hätää.." Mieletön tarve saada halata. Tahto haluta ottaa toisen suru kantaakseen. Ihan vain siksi, että tietää itse selvinneensä lähes samasta.
Vaikka samaan aikaan tiedät, että et kestäisi enää yhtään enempää menetyksiä, niin silti sitä ei suostu uskomaan, että joku muu selviäisi niistä yhtään sen paremmin. "Antakaa tänne vaan. Parempi, että yksi on täysin rikki, kuin monta hieman hajalla. Olen jo tottunut elämään surun kanssa, niin enköhän minä tuostakin selviäisi."
Jälleen se sama tunneskaala pikakelauksella läpi pään ja sydämen..
Kaikki ne muistot reilun 8 kuukauden takaa syöksyivät mieleeni. Se hetki, kun sain kuulla läheisen ystäväni itsemurhasta. Maailmani romahti ja sieltä olen lähtenyt rakentamaan hiljalleen uutta elämää ympärilleni.
Hitaasti, mutta varmasti. <3 Ei Roomaakaan päivässä rakennettu.
Muutamaa tuntia myöhemmin nousimme bussin keskiovista sisään ja esikoiseni tahtoi painaa päänsä kainalooni. "Äiti, mä oon ihan väsy.. Paijaatko mun selkää?" -Toki.
Bussi nytkähti liikkeelle ja niin lähti ajatuksetkin.
Koetin miettiä olisiko minulla mitään, mitä voisin sanoa tai kirjoittaa liittyen puolison menetykseen.
Ehkä jälleen vertauskuvien kautta voin koettaa kuvitella, mitä se mahdollisesti olisi.
Avioliitto on yhdistelmä sitä rakkautta, kämppiselämää ja parasta ystävyyttä. Kaikkea sopivassa suhteessa.
Ja sitten kaikki kerralla poissa. Miten sellaisesta voi edes selvitä?
Itselleni oma puolisoni on se tuki ja turva. Ja siihen me molemmat turvaamme.
"Tapahtuipa ympärillä mitä tahansa, kaikki on hyvin, kunhan meillä on toisemme."
Ja mitä sitten, kun se tuki ja turva katoaa? Mihin sitä sitten pitäisi voida nojata?
Kaikki se tuttu ja turvallinen on poissa. Kaikki murtuu. Ei vain ole ketään. Sitä on todellakin aivan yksin.
Ajatusleikkinä: Samaan aikaan menetät, rakkaimpasi, parhaan ystäväsi ja kotisi.
Kuinka siitä selvitään?
